SIIPENSÄ LÖYTÄNYT

SIIPENSÄ LÖYTÄNYT



Muutama vuosi sitten vaelluksella Espanjassa kuulen, että seuraavana päivänä reittini varrella vastaan on tulossa keskiaikainen paikka, mihin ihmiset jättävät ohikulkiessaan kiviä. Kotoa kannettu kivi on symboli jollekin, mistä haluaa päästää irti.


Kivikukkula on eriskummallinen näky. Sinne on kävelytetty satoja kilometrejä kiviä maailman eri laidoilta. Nyrkin kokoisten lisäksi paikalle on kannettu melkoisia mötiköitä. Osa on tuonut repussaan myös jonkun toisen kiviä. Joskus sitä tarvitsee käsinkosketeltavaa irtipäästämistä. Pelkkä hengittäminenkin kotisohvalla kait riittäisi, mutta ihmisosa kaipaa toisinaan myös sitä raahattavaa rosoa, jonka voi laskea käsistään konkreettisesti.


Minulla ei ole kiven murikoita repussa jätettäväksi, mutta koska joudun joka tapauksessa marssimaan kivikukkulan läpi, päätän pysähtyä. Laitan silmät kiinni ja tunnustelen, onko jotain jätettävää. On hiljaista muutamaa lintua lukuun ottamatta. Silloin tunnen kuinka jostakin syvältä minusta erkanee jotakin. Se on jonkinlainen olemus, kaunis, sumun harmaaseen vaippaan pukeutunut. Tervehdimme ja olemus esittäytyy suruksi. Tunnustelen tätä utuista ystävää. Tunnen, että olemme kulkeneet pitkän taipaleen yhdessä. Tanssahtelemme. Koen, että suru on minun "kiveni", jotakin, josta olen valmis päästämään irti.


Kerron surulle, että se on palvellut minua hyvin, mutta nyt on tullut aika hyvästellä. Syleilemme hellästi ja tunnen, kuinka suru alkaa erkaantua minusta horisonttiin. Katselen haikeana sen kulkua. Kuinka kaunis se on. Tunnen rakkautta sitä kohtaan. Samassa suru kääntyy ja alkaa lähestyä minua taas, hellän viipyilevästi. Tällä kertaa se jää vähän etäämmälle katselemaan. Kirkastan oloni ja kerron surulle uudestaan, että sen on aika mennä, etten enää tarvitse sitä, että emme kulkisi enää yhtä matkaa. Ja niin suru alkaa taas loitota. Kääntyy vielä katsomaan kerran taakseen. Minä vilkutan. Tällä kertaa suru jatkaa horisontin taa ja katoaa.


Kun jatkan kävelyäni, koen oloni kirkkaaksi ja keveäksi. Juoksentelen kukkuloita ylös ja alas. Ylämäissä tunnen, kuinka minua työnnetään selästä eteenpäin ja jalkani liitävät ihmeellisen painottomina. En välitä irtokivistä jalkojeni alla enkä rotkojen reunoista. Olen niin täynnä iloa, että en välitä hidastella tai alkaa varovaiseksi.


Vuorien välissä on pieni kylä, jossa poikkean kahvilassa. Siellä pöytääni lähestyy ranskalainen vanhahko mies. Miehellä on kirkkaat silmät. Hän kysyy uteliaana minulta jotain "kesekretiä". En oikein ymmärrä, mitä hän on vailla ja hymyilen vain takaisin silmät lautasena. Sökellän "sönökomprääpaata", en ymmärrää. Mies jatkaa kuitenkin sinnikkäästi uteluaan heilutellen käsiään ja jalkojaan hassusti. Vihdoin oivallan, että hän haluaa tietää, mikä on kulkuni salaisuus. Mies on seurannut juoksenteluani kukkulalta toiselle. Silmät vilkkuen hän viittoo käsillään esittäen juoksenteluani. Selitän niillä kielillä joita osaan, että minulla on ollut aamulla kivikasalla jäähyväiset suruni kanssa. Mies tuntuu ymmärtävän. Meitä molempia naurattaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti