PUUN TUNTO

PUUN TUNTO


TTy-
TYTTÖ JOKA VALMISTI KAKKUJA

Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten hän kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten tyttö kutsui vieraita syömään kakkua. Tyttö oli kauhean iloissaan, kun jotkut vieraista ylistivät kakkua. Tyttö oli kauhean huolissaan, kun jotkut eivät ylistäneet kakkua.

Tyttö piti kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan hän lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan aina omanarvontuntonsa. Tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Tyttö alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.

Eniten maailmassa tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.

No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.

Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hipihiljaa. Tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Sitkeästi vieraat pureskelivat  hampaat irvessä kakkunsa loppuun ja jähmeän kohteliaasti huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.

Silloin tyttö jähmettyi kauhusta. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Tyttö oli vielä seuraavana päivänäkin ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että hän ei voinut enää tehdä kakkuja, koska hänellä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.

Tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä tyttö jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten puu oli ihan kalju.

Aluksi puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillään. Aikansa kurkisteltuaan puu alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä  puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.

Eräänä päivänä eräs poika käveli metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Poika tunsi ne kanelitankojen tuoksun ilmassa ja nappasi yhden suuhunsa. Sen jälkeen poika tuli puun luo joka päivä. Ja sai kanelitangon palkakseen. Pian tuli syksy. Sitten talvi. Poika tuli edelleen joka päivä. eräänä päivänä pojan saapuessa paikalla ei ollut enää puuta. Vain tyttö, jolla ei ollut hiuksia. Poika ja tyttö tutustuivat ja yhteiset vuodet alkoivat vieriä. Poikaa ei yhtään ihmetyttänyt, että tytölle kasvoi aina keväisin tuuhea tukka, joka varisi syksyllä kokonaan pois. Se jotenkin sopi hänelle. Eikä se häirinnyt tyttöä itseäänkään yhtään. Hän pursusi omanarvontuntoa säällä kuin säällä. He pitivät yhdessä hauskoja kutsuja, joissa vieraat toivat aina omat kakut tullessaan ja jos joku sortui jähmeään kohteliaisuuteen, hän joutui tanssimaan pöydälle gramofonin tahdissa.

3 kommenttia:

  1. Arvokasta työtä meneillään silloinkin, kun näyttää rupsahtaneelta - taitaa pitää paikkansa erityisen hyvin ihmisillä. :) -A

    VastaaPoista
  2. Arvokasta työtä ja näyttää rupsahtaneelta. Siinäpä raikas combo. Käyntikortit uusiksi! Joo aina ei voi olla hiirenkorvilla. Välillä täytyy päästä eroon vanhasta lastista ja ottaa tilaa vaipumiselle.

    VastaaPoista