VAELTAJA

VAELTAJA


Muutama vuosi sitten lähdin vaeltamaan. Päästin irti vanhoista seinistä ja velvollisuuksista. Kärräsin vaalimani kirjat divariin, rullasin patjani ja vein astiat kierrätyskeskukseen. Pakkasin reppuun kolme t-paitaa, varasin menolennot ja läksin kävelemään tuhatkunta kilometriä Ranskasta Espanjan halki Atlanttia kohden.

Matkaan lähtiessä minulla ei ollut karttoja eikä opaskirjoja matkassa, vain uuden kutkuttava tuoksu nenässä. Karttoja ilmaantui sieltä täältä vierelle kävelemään milloin mistäkin mutkasta ja milloin milläkin kielellä. Kutkuttavan uudenkin kohtasin. Tunnustelin ja maistelin antaumuksellisesti kilometri kilometriltä jalkapohjillani kuin viininpolkija rypäleitään.

Kuukauden kirmattuani saavuin Atlantin äärelle yksi t-paita repusta hävinneenä. Merta aikani syleiltyäni lensin takaisin, mutta vaellukseni on jatkunut. Kuormasta on paitojen lisäksi pudonnut myös turhia ajatuksia, jumittavia tunteita, ruostuneita rutiineja, iänkuisia ihmissuhteita ja kukaminäolenmonologeja. Mukaan on tarttunut horisonttiin katoavia ihmisiä ja luottamus siihen, että jalat kantavat vuorelta toiselle. Että kivikossakin voi kirmata keijukaisen keveänä. Että sänky järjestyy aina jostain ennen kuin aurinko laskee. Että ihminen ei ole toiselle susi vaan milloin minkäkin värinen enkeli.

Oikoteiden sijaan olen kerännyt jalkani ja kavunnut katsomaan kauneutta. Ja kavunnut katsomaan myös rumuutta, itseni ulkopuolella ja sisäpuolella. Nykyään ne ovat vähän kuin kaksoissisaruksia, joita en erota toisistaan. Molemmat valoittavia omassa olemuksessaan.

Olen löytänyt vuorenhuipuilta olotilan, mitä on olla elossa eikä näivettyneenä jossakin syntymisen ja kuolemisen välisessä odotushuoneessa. Olen oppinut matkani varrella, että voin pukea ylleni kaikki värit kerralla yhden sijaan. Että voin olla monta. Että voin olla määritelmien ja persoonahintalappujen tuolla puolen. Että voin olla ihana silloin kun olen kaikkein kamalimmillaan. Että voin olla kamala silloin kun olen kaikkein ihanimmillaan.

Välillä kapuaminen on pelottavaa, vaikka olisi ihan tasamaata. Silloin meinaa usko loppua ja epäilys istuu olkapäällä. Silloin kyseenalaistaa oman oikeutensa olla. Silloin  pärskyää niin, että meinaa hukkua ennen kuin on edes pudonnut veteen. Silloin vajoaa mielen alhoihin, jossa punnitaan kuivilla kuluneilla analyyseilla se kukamukaolen. Ne ovat hetkiä, kun tuntuu, että elää, mutta ei ole elossa vaan odotushuoneessa.

Mutta mitä pidempään olen jatkanut, sitä helpompi on heittää mieli, odotukset ja muistin yksitotinen historia kelkasta ja lähteä seikkailemaan mielen tuolle puolelle. Hulluttelemaan, leikkimään, innostumaan jostakin joka on tänään minä, mutta huomenna jotakin muuta. Keveys, se on astunut kenkiini eri tavalla luopuessani painolasteista, jotka eivät palvele enää minua. Joskus oli aika, jolloin jalkojen raahaaminen ja kivien lastaaminen reppuun hassua kyllä palveli matkaani, mutta ei enää. Sallin jalkapohjieni nyt lentää. Kokemuksesta toiseen. Reppuni täyttyy ja tyhjenee. En pidä enää lukua.

Karttaa ei ole edelleenkään. Enkä välitä lainata enää toistenkaan. Välillä tulee eksyttyä pimeisiin rotkoihin, joista ei meinaa päästä ulos. Silloin alkaa kaduttaa ja on vaarassa eksyä jossittelulabyrinttiin. Mutta aina on tullut kulman takaa vastaan valon pilkahdus, joka on pistänyt jalat taas liikkeelle ja ulos tunkkaisista luolista ja alhoista seikkailemaan kohti jotakin, minkä olemassaolosta en vielä aamulla tiennyt.

Pitkään yritin kulkea vain valoa päin, pitää kiinni siitä ja selvittää sen salaisuuden. Mutta olen alkanut oivaltaa, että ei säällä ole oikeastaan niin väliä. Minä olen se mahtava myrskypilvi pääni päällä ja hehkuva aurinko kulman takana. Ja niin on hyvä. Antaa tuulla ja loimottaa.



--- Akkunala / vastasatanut akkuna / Vaeltaja / Alina Vitiä ---

4 kommenttia:

  1. Vaellus jatkuu! Täynnä kivoja kohtaamisia tai milloin mitenkin. Who cares!

    VastaaPoista
  2. Näin on. No matter what and how!

    VastaaPoista
  3. Eipä ihme, että tuli tunne: menenpä kurkkaamaan akkunoita. Tämä iski kuin kapula kalloon juuri tänään. Hieno teksti jälleen kerran ja niin oivaltava piirros. Kiitos, oi akkuna-oraakkeli!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Mirkka. Loimuavat sanasi lämmittävät akkunaoraakkelia - mikä ihana sanahirviö.
    Jatketaan kapuloiden heittelyä - ei rattaisiin - vaan juurikin kalloon. Kyllä se joskus periksi antaa.

    VastaaPoista